Kirjoitan tätä meidän keittiön pöydän ääressä, kahvikuppi kädessä ja kynttilä palamassa. Ulkona on jo pimeää, mutta sisällä tuntuu kotoisalta. Näissä hetkissä huomaan, miten paljon kiitollisuuden aiheita arjessa oikeasti on.
Kesän aikana muutettiin ja asetuttiin tähän meidän uuteen kotiin Päijät-Hämeeseen. Välillä tuntuu edelleen vähän epätodelliselta, että tämä on oikeasti meidän paikka. Uudet seinät, uudet huoneet, ja se tunne, että tästä alkaa kokonaan uusi luku elämässä.
Kesä on kulunut vauhdilla, ja sen mukana elämässä tapahtui iso muutos: muutimme uuteen kotiin Päijät-Hämeeseen. Aivan ihana talo, jossa jokainen nurkka tuntuu kutsuvan rauhoittumaan ja nauttimaan arjen pienistä hetkistä. On jotain erityistä siinä, kun saa laittaa oman leimansa taloon ja ympäröivään ympäristöön — olo on kuin sivu käännettäisiin...
Tiedätkö sen tunteen, kun ympärillä tuntuu olevan ihmisiä, jotka tekevät jokaisesta tavoitteestaan ja saavutuksestaan julkisen projektin?
LinkedIn-päivitykset, Instagram-storyt, tavoitteiden listaukset ja "tässä olen nyt" -raportit. Se voi olla inspiroivaa – mutta joskus myös uuvuttavaa.
Arki on käynnistynyt täysillä – kalenterit täyttyvät, ja ajatus siitä, että pitäisi ehtiä palautua kaiken muun ohella, voi tuntua jopa kuormittavalta. Mutta palautuminen ei tarkoita tuntien mittaisia hiljaisuusretriittejä tai joogamatkoja Balille. Se voi olla pieni, mutta tietoinen hengähdys. Hetki, jonka annat itsellesi ihan tavallisessa...
Tuntuu kuin arki olisi pyörähtänyt käyntiin kuin huomaamatta. Koulu, työt, harrastukset, viestit, kalenterit. Päivät täyttyvät aikatauluista, ja iltaisin huomaan huokaavani raskaammin kuin ennen. Ehkä sinäkin? Elokuun lopussa monelle meistä iskee se sama tunne: väsymys, jota ei ehdi edes huomata ennen kuin pysähtyy.
Aamut ovat taas erilaisia. Herätyskello ei enää ole vain muistutus, vaan merkki siitä, että arki on alkanut – tuttu ja turvallinen rytmi on palannut. Kesä kului kuin lämmin uni, ja nyt on aika avata silmät uuteen lukuvuoteen.
Elokuu tuo tullessaan tuttuja ääniä: kynien raapetta kalenterin sivuilla, pyykinpesukoneen tasaisen hurinan ja ehkä pienen jännityksen vatsanpohjassa. Onko kaikki valmiina? Miten tästä taas lähdetään liikkeelle?
Elokuu ei astu sisään ovista ja ikkunoista, vaan se hiipii hiljaa. Se ei huuda, vaan henkäisee. Ilmassa on vielä kesän lämpö, mutta se on toisenlaista nyt – pehmeämpää, vähän viisaampaa. Sellaista, joka tietää, että kaikki kaunis ei kestä ikuisesti, mutta juuri siksi se on niin arvokasta.
On heinäkuun puoliväli. Päivät tuntuvat venyvän pidemmiksi kuin kellossa on tunteja, vaikka mitään ei oikeastaan tarvitse saada aikaan. Se on ihanaa – ja vähän kummallistakin. Kun arjen rytmi hellittää otettaan, jään minäkin hetkeksi kellumaan siihen väliin, missä ei ole kiirettä eikä suunnitelmia.
Huomenna on minun syntymäpäiväni. Kolmekymmentäkuusi vuotta maailmassa – eikä voisi olla lempeämpää hetkeä pysähtyä ja sanoa: kiitos.
Kesäpäivissä on jotain erityistä – mutta entä ne sadepäivät? Ne, joina auringon sijaan taivas verhoutuu harmaaseen ja sade rummuttaa pehmeästi ikkunaa vasten?
Kesäarki on vähän niin kuin kirja, jonka sivut ovat tyhjiä – mutta ne täyttyvät hiljalleen, kuin huomaamatta. Ei tarvita suunnitelmia, ei edes kalenteria. On vain tämä päivä. Tämä hetki.
Juhannus ei ole vain päivä kalenterissa. Se on tunne.
Se on tuoksu – kosteasta maasta, vastaleikatusta koivunoksasta, järvivedestä, joka on vielä kylmää mutta houkuttelee silti.
Se on hiljaisuus, joka laskeutuu mökkipolulle, kun ilta-aurinko painuu metsän taakse.
Se on juhla, joka ei huuda – se kuiskaa.
Tänään heräsin ilman herätyskelloa.
Avasin ikkunan ja annoin lempeän kesätuulen kulkea huoneen läpi. Se toi mukanaan aavistuksen aamuauringon lämpöä ja linnunlaulua, joka kuulosti siltä kuin elämä itsessään kuiskaisi: "Ei ole kiire minnekään."
Ensimmäinen lomaviikko on takana – ja vihdoin tuntuu, että jotain on alkanut irrota.
Ei ehkä vielä kokonaan, mutta juuri sen verran, että mieli on alkanut uskoa: nyt saa hengittää. Nyt saa olla ilman suoritusta.