Elokuu henkäisee – ja minä alan kuunnella

Elokuu ei astu sisään ovista ja ikkunoista, vaan se hiipii hiljaa. Se ei huuda, vaan henkäisee. Ilmassa on vielä kesän lämpö, mutta se on toisenlaista nyt – pehmeämpää, vähän viisaampaa. Sellaista, joka tietää, että kaikki kaunis ei kestä ikuisesti, mutta juuri siksi se on niin arvokasta.

Huomaan sen aamukasteessa, joka jää varpaisiin, kun kävelen pihalla kahvikuppi kädessä. Ilta pimenee vähän aikaisemmin. Lapset puhuvat koulun alusta. Minä järjestelen kalenteria varovasti ja kysyn itseltäni: millaisen alun haluan tänä vuonna?

Elokuussa ei tarvitse tehdä suuria lupauksia tai ryhtiliikkeitä. Mutta se tarjoaa mahdollisuuden virittää arkea hiljalleen, omalla rytmillä. Miettiä, mihin haluan energiani kuluvan. Kenen kanssa haluan viettää aikani. Mihin tarvitsen lisää tilaa, ja mistä haluan hellittää.

Kesä ei ole vielä ohi – se vain vaihtaa tempoa. Ja ehkä minäkin saan vaihtaa. Ottaa mukaani levon, jota kesä antoi, ja säilyttää sen myös syksyn harmaudessa. Tähän väliin mahtuu suunnittelua, unelmointia, pieniä päätöksiä. Mutta kiire – sitä ei tarvitse vielä kutsua takaisin.

Tänään en tee listoja. Teen hetken. Sytytän kynttilän, vaikka onkin valoisaa. Avaan muistikirjan, mutta en kirjoita mitään. Annan elokuun puhua ensin. Ja minä kuuntelen.