Juhannuksen taika – keskikesän hiljainen sydän

Juhannus ei ole vain päivä kalenterissa. Se on tunne.
Se on tuoksu – kosteasta maasta, vastaleikatusta koivunoksasta, järvivedestä, joka on vielä kylmää mutta houkuttelee silti.
Se on hiljaisuus, joka laskeutuu mökkipolulle, kun ilta-aurinko painuu metsän taakse.
Se on juhla, joka ei huuda – se kuiskaa.

Juhannus saa minut aina pysähtymään.
Siihen hetkeen, kun pöytään katetaan uusia perunoita ja tilliä, voita, makkaraa ja mansikoita. Siihen, kun paljas jalka osuu rantakivelle, ja vesi nipistää vähän ennen kuin hellittää. Siihen, kun istutaan nuotion äärellä ja kuunnellaan yön ääniä, jotka juhannuksena ovat yllättävän äänekkäitä – mutta silti rauhoittavia.

Juhannus on luonnon juhla, mutta myös rauhoittumisen juhla.
Ei kiirettä, ei ohjelmaa, ei tarvitse suorittaa mitään.
Vain olla. Ihan sellaisenaan.

Monille meistä juhannukseen liittyy myös kaipuuta – ehkä menneisiin kesiimme, niihin kun olimme pieniä ja uskoimme, että juhannusyönä saattoi tapahtua taikoja. Ehkä kaipuuta johonkin yksinkertaiseen, sellaiseen jota ei voi ostaa tai suunnitella – vain elää todeksi.

Tänä juhannuksena annan itselleni luvan olla herkkä.
Ottaa vastaan valon ja hiljaisuuden.
Hengittää syvään ja antaa kesän laskeutua kehoon ja mieleen.
Niin että vielä pitkään juhannuksen jälkeenkin tuntisin sen pehmeän rauhan.

Toivon sinulle juhannusta, jossa saat olla juuri niin kuin olet.
Että löydät oman tapasi juhlia – yksin tai yhdessä, hiljaa tai laulaen.
Että valo kulkee kanssasi, vielä juhannuksen jälkeenkin.