Kun arki alkaa taas hengittää – pehmeä paluu rutiineihin

Elokuu tuo tullessaan tuttuja ääniä: kynien raapetta kalenterin sivuilla, pyykinpesukoneen tasaisen hurinan ja ehkä pienen jännityksen vatsanpohjassa. Onko kaikki valmiina? Miten tästä taas lähdetään liikkeelle?

Mutta tänä vuonna päätin tehdä sen toisin. En suorita arkeen paluuta. En ryntää. En ota sitä vastaan kuin väistämätöntä myrskyä, vaan kutsun sen lempeästi sisään – kuin vanhan ystävän, jonka kanssa on taas aika istahtaa saman pöydän ääreen.

Rutiinit eivät ole kahleita. Ne voivat olla myös turvaa. Herätyskello voi olla kuin käden kevyt kosketus olkapäälle, joka kuiskaa: "Nyt on aika nousta, sinä pärjäät kyllä." Aamupalan rutiini ei ole tylsä, vaan tuttu – kuin pehmoinen villasukka jalan ympärillä.

Kokeilen ajatella arkea näin: tilaisuutena rakentaa uudelleen, vähän viisaammin. Jättää tilaa pienille tauoille. Suunnitella kalenteriin hetkiä, jotka eivät ole velvollisuuksia vaan lepoa. Pukea päälle mukavuutta, vaikka mentäisiin kouluun tai töihin. Tehdä arjesta sellaista, jossa viihdyn.

Onko kaikki valmista? Ei ehkä. Mutta ehkä ei tarvitsekaan olla. Riittää, että sydän on vähän avoimempi, askel vähän vakaampi, ja mielessä ajatus: minä rakennan tästä juuri meidän näköistä arkea.

Arki saa tulla. Me olemme valmiita, omalla tavallamme.