Kun kiire ei enää asu kehossa

Ensimmäinen lomaviikko on takana – ja vihdoin tuntuu, että jotain on alkanut irrota.
Ei ehkä vielä kokonaan, mutta juuri sen verran, että mieli on alkanut uskoa: nyt saa hengittää. Nyt saa olla ilman suoritusta.

Huomasin tänään, että päivät alkavat pehmetä. Aamukahvi ei enää ole tehtävälistan ensimmäinen kohta, vaan pieni rauhallinen rituaali. On hetkiä, joissa vain istun – ilman tarvetta olla tehokas, ja se tuntuu ensin vähän oudolta, mutta sitten ihmeellisen hyvältä.

Tyhjä kalenteri ei ole enää uhka, vaan mahdollisuus.
Mahdollisuus katsoa ikkunasta ulos vähän pidempään.
Mahdollisuus sanoa: "Tänään en tee mitään merkittävää, ja se on juuri oikein."

Tämä on se vaihe lomasta, jossa kiire ei enää asu kehossa. Se on ehkä vielä jättänyt varjonsa – sen nopean sykkeen ja valmiustilan – mutta vähitellen, hetki hetkeltä, se haihtuu pois. Tilalle tulee hiljaisuus, pienet arkiset ilot ja syvempi hengitys.

Ehkä juuri siksi lomassa on jotain pyhää.
Se ei ole vain tauko työstä – se on tapa palata itseensä.
Se on lempeä muistutus siitä, että arvo ei asu tekemisessä vaan olemisessa.

Toivon, että sinäkin huomaat sen.
Että kiireen tilalle voi tulla jotain pehmeämpää.
Että olet yhä sinä, vaikka et suorita mitään.
Ja juuri siinä, olet kauneimmillasi.