Sadepäivien syleily – kun taivas antaa luvan pysähtyä

Kesäpäivissä on jotain erityistä – mutta entä ne sadepäivät? Ne, joina auringon sijaan taivas verhoutuu harmaaseen ja sade rummuttaa pehmeästi ikkunaa vasten?

Niissä on oma rytminsä, oma hiljaisuutensa.
Ne ovat kuin hetkiä, jolloin koko maailma vetää syvään henkeä ja antaa luvan olla hetken aivan paikoillaan.

Sadepäivinä ei tarvitse suorittaa. Saa jäädä pyjamassa aamiaispöytään pitkälle iltapäivään. Saa lukea kirjoja peiton alla ja keittää teetä, vaikka ulkona olisi kesä.
Sadepäivät ovat lepoa ilman selityksiä. Ne eivät vaadi ulkoilua, tehokkuutta tai edes suunnitelmia.

Ja tiedätkö – lapsetkin tietävät sen.
He rakentavat majan olohuoneeseen, asettelevat tyynyt tarkkaan ja kantavat sinne kaikki pehmeät asiat, mitä kodista löytyy. Joku kuuntelee äänikirjaa taskulampun valossa. Joku piirtää vesiväreillä ja antaa värien valua vapaasti, ilman päämäärää.

Sadepäivät tekevät tilaa luovuudelle, rauhalle ja hetkessä elämiselle.
Ne muistuttavat meitä siitä, että kodin lämpö ja yhteinen oleminen riittävät. Että on ok perua suunnitelmat ja kääntyä sisäänpäin – sekä konkreettisesti että henkisesti.

Joskus sadepäivänä voi vain kuunnella.
Miten sade naputtaa kattoon.
Miten kahvikuppi höyryää käsissä.
Miten ajatuksetkin tuntuvat pehmeämmiltä, hitaammilta.

Tänä kesänä annan itselleni luvan rakastaa myös sadepäiviä.
Niitä, jotka tuovat rauhan tullessaan ja näyttävät, että pysähtyminen ei ole hukattua aikaa – vaan ehkäpä juuri niitä päiviä, joina elämä tuntuu erityisen lempeältä.