Toukokuun kynnyksellä – hitaasti heräävä minä

Tänään kävelin ensimmäistä kertaa ilman takkia. Okei, ehkä se oli pieni virhearvio sään suhteen, mutta samalla niin vapauttava hetki. Se hetki, kun tunnet auringon selässäsi – sen ihan oikean lämmön, ei vain kirkasta valoa. Ja tiedät, että tämä on se kohta vuodessa, jolloin kaikki alkaa uudelleen. Vähän kuin painaisi päälle uuden kappaleen elämässä, jossa sävelet ovat pehmeämpiä, ja tahti sopii sydämensykkeeseen.

Minulla on tapana toukokuussa kääntyä vähän sisäänpäin, vaikka kaikki muu tuntuu kääntyvän ulospäin. Ihmiset ryntäävät terasseille ja puistojen penkeille, minä haluan ensin varmistaa, että ehdin huomata ne pienet asiat. Kevään hiljaiset ensihetket, jotka voivat muuten mennä ohi – se, miten pihan syreenit keräävät valoa, miten naapurin kissa alkaa taas kulkea aidalla kuin maailmassa ei olisi huolen häivää.

Tämä kevät on ollut erilainen. Olen herännyt hitaammin kuin ennen. Ja ehkä hyvä niin. Olen opetellut sanomaan ei kiireelle. Olen huomannut, että haluan kohdata kesän sellaisena kuin se on – ei suunnitelmien täyttämänä, vaan tilana, jossa voin olla. Ihan vain olla.

Mietin, mitä oikeastaan kaipaan kesältä. Ehkä pyöräilyä ilman määränpäätä. Ehkä sitä, että saan pestä lakanat ja kuivattaa ne ulkona, ja illalla kömpiä niihin auringon tuoksu selässäni. Ehkä se on ystävän kanssa vietetty pitkä ilta, jossa ei puhuta mistään tärkeästä, mutta kuitenkin aivan kaikesta.

Tässä toukokuussa on jotain hiljaisen voimakasta. Se ei huuda, mutta se kyllä kuiskaa:
"Entä jos tänä vuonna tekisit tilaa elämälle juuri sellaisena kuin se haluaa tulla?"

Ehkä minä teen. Ehkä sinäkin.